KOULUKIUSAAMISEN SYVÄT ARVET

KOHTI KOULUTIETÄ. Tällä viikolla koittaa uusien ekaluokkalaisten ensimmäinen koulupäivä. Koulun aloittaminen on meille jokaiselle tapaus, jota emme unohda koskaan. Mutta valitettavasti osalle meistä se muisto voi olla hyvinkin kipeä.

Siksi tämän kirjoituksen aiheena on koulukiusaaminen. Aihe poikkeaa täysin muista blogini teksteistä, jotka käsittelevät lähinnä ulkonäköä ja siitä huolehtimista.

Mutta aihe on minulle tärkeä, vaikka siitä kirjoittaminen onkin todella vaikeaa. Samalla tämä kirjoitus on minulle paljon henkilökohtaisempi kuin mikään aiemmin julkaisemani teksti.

Koulukiusaamisen syvät arvet kertovat minusta, ihmisestä Piikkisika-blogin takana.

 

YHTENÄ ELOKUISENA aamuna tulin ajatelleeksi, kuinka nopeasti päivät, viikot ja kuukaudet ovatkaan vierineet viime vuosina. Siinä samassa tajusin, että rakas siskontyttöni Miisa, Enon Pallopää, aloittaa syksyllä ala-asteen ensimmäisen luokan.

Pelkkä koulutien ajatteleminen sai minussa aikaan kylmiä väreitä. Ensimmäinen ja suurin toiveeni oli, ettei tuo pieni ihminen joutuisi koskaan kokemaan kiusaamista.

Vaikka koululurauha on asia, jonka pitäisi olla jokaisen lapsen perusoikeus, niin itsekin valitettavan hyvin tiedän, kuinka häikäilemättömästi se voidaan riistää pois. Riittää kun luokalta löytyy yksikin tasapainoton luokkatoveri.

Tiedän sen kokemuksesta.

 

MINUN KOULUTIENI. Eletään vuotta 1988. Pieni poika seisoo kiinni äitinsä kyljessä Porin Toejoella ja katselee innoissaan ala-asteen koulun pihamaata.

Minun kouluni!

”Tästä tulee iso osa minun maailmaani seuraavaksi kuudeksi vuodeksi”, poika ajattelee.

Jälkeenpäin ajateltuna eräänlainen maailma siitä tulikin, nimittäin polttava helvetti maan päällä.

Jo ensimmäisen viikon aikana kävi selväksi, että eräs luokallani olevan poika otti minut inhonsa kohteeksi. Miksi hän niin teki, syytä siihen en tiedä vieläkään.

Kuitenkin tuo inho sai hänet tekemään minulle jatkuvaa fyysistä väkivaltaa. Useimmiten väkivalta rajoittui seinään tönimisiin, maahan kaatamisiin ja pieniin nyrkiniskuihin.

Pahin näistä kiusanteoista oli, kun poika kaatoi minut luokkamme eteisen lattialle, istui päälleni ja korvista kiinni pitäen takoi päätäni betonilattiaan. En edes tiedä kuinka kauan tätä hulluutta kesti, sillä jossain vaiheessa silmissäni musteni.

Peläten kiusaajaani menin välikohtauksen jälkeen luokkaan taas oppimaan uutta. Vasta illalla, kun aloin oksentaa, kerroin äidille mitä on tapahtunut. Lääkärikäynti paljasti takaraivoni saaneen jonkinasteisia murtumia. Tilanne jatkui koko kaksi ensimmäistä luokkaa lähes muuttumattomana pieniä seesteisiä ajanjaksoja lukuun ottamatta.

 

OJASTA ALLIKKOON. Kun sitten siirryin kolmannelle luokalle, tiesin että luokkamme hajotetaan ja pääsisin kiusaajastani eroon.

Mutta.

Minun epäonnekseni uudelta luokalta löytyi useampi lapsi, joiden mieleen en ollut. Syyksi riitti, että minulla oli rumat vaatteet, olin ruma, vanhempani eivät olleet rikkaita, olin tyttömäinen, liian laiha ja vaikka mitä.

Useimmat luokkatoverini tyytyivät henkiseen väkivaltaan, mutta yhdelle se ei riittänyt. Jo kahtena aiempana vuonna tutuksi tullut riepottaminen höystettyinä nyrkiniskuin jatkui nyt tämän pojan toimesta.

Otin voimavarakseni ajatuksen, että olen tämän luokan kanssa ala-asteen loppuun. Sitten koittaisin yläaste, ja ehkä kiusaajani siirtyisivät toiseen kouluun tai vähintään toiselle luokalle.

Toiveeni ei toteutunut.

Yläasteelle siirryttäessä koulu oli päättänyt, ettei luokkaamme rikota, vaan sain ”kunnian” jatkaa samojen ihmisten kanssa vielä seuraavat kolme vuotta. Kaikenlainen alistaminen, nimittely, pelottelu ja väkivalta jatkui muuttumattomana.

 

MUISTAN ERÄÄNKIN ruokailun, jonka jälkeisellä välitunnilla useampi luokkatoverini sai kuningasidean kiinnittää minut väkisin metallirullakkoon siinä olevilla vahvoilla kumisilla kiinnityshihnoilla.

Joukossa tyhmyys tiivistyy.

Muistan ikuisesti kuinka nöyryyttävä tuo hetki minulle oli, kun seisoin siinä avuttomana ja sidottuna – ja samaan aikaan valtaosa koulun oppilaista parveili ympärilläni ja nauroi.

Olisin varmaan jäänyt siihen pidemmäksikin aikaa, mikäli luokkani tytöt eivät olisi tulleet ja auttaneet minua irti.

Tuosta yläasteajasta muistan vain harvoja valonpilkahduksia. Sellaisia kuin luokkani tyttöjen ja muutaman pojan ystävällisyyden minua kohtaan. Näitä luokkatovereitani ajattelen lämmöllä yhä edelleen.

Kun lähes kaikki olivat kääntäneet selkänsä, olivat nämä muutamat ikätoverini minulle niitä, joiden kanssa saatoin viettää välitunnit.

 

ÄIDIN TUSKA. En vieläkään tiedä, kumpi oli rankampaa, olla kiusattuna vai katsoa surua äitini silmissä hänen nähdessään lapsensa lohduttomuuden. En olisi halunnut olla koulukiusattu, mutta vielä vähemmän halusin, että äitini sai viettää unettomia öitä kiusaamiseni vuoksi.

Hänen tuntemansa tuska siitä, ettei edes äidin väsymätön taistelu ei auttanut tilanteeseen, oli myös minun tuskani.

Jos kouluaikani oli minulle loputtoman pitkä, oli se äidilleni varmasti vähintään yhtä pitkä hänen taistellessaan puolestani.

 

ELÄMÄ OPETTI USKALTAMAAN. Miten sitten kaikki kokemani minuun vaikutti? Samalla kun koulukiusaaminen opetti minulle kovuutta ja periksiantamattomuutta, se sai aikaan syviä haavoja sieluun. Haavat arpeutuivat, mutteivät koskaan kokonaan parantuneet.

Epäilin todella pitkälle aikuisuuteen asti, olenko tarpeeksi hyvä. Koin itseni rumaksi ja tyhmäksi. Kaikki uusi pelotti.

Epäilin myös kaikkea sellaista ajattelua, joka poikkesi valtavirrasta. Vasta nykyisen puolisoni puhdas ihailu, kun hän on nähnyt tapani toimia persoonallisesti ja täysin omalla tavallani, on saanut minut vakuuttumaan, että kelpaan juuri tällaisenä.

 

OPIKSI KIUSAAJILLE. Minulla on ollut aikaa pohtia, mitä haluaisin nyt sanoa kiusaajilleni. Minä toivon, että olette joskus, edes yhden kerran aikuisena miettineet, kuinka väärin olette minua kohtaan toimineet. Ja toivon, että olette katuneet tekojanne.

Teillä useimmilla on jo omia lapsia. Miettikää katsoessanne niitä omia rakkaita silmäteriänne, miltä teistä tuntuisi, jos joku laittaisi lapsenne kokemaan samoja asioita, joita te teitte minulle. Ehkä silloin ymmärrätte, kuinka vakavaan asiaan syyllistyitte.

Entä jos joku laittaisi teidän lapsenne pelkäämään jokaista koulupäivää niin paljon, että oppimisesta tulee mahdotonta, että koulutie on pelolla silattu?

Sitten onkin hyvä mennä peilin eteen ja kysyä itseltään: Olinko minä koulukiusaaja? Voinko olla ylpeä itsestäni? Entä minun lapseni?

Mutta loppuun haluan osoittaa kiitollisuutta kiusaajilleni. Kyllä, kiitollisuutta.

Kiitos, teitte minusta taistelijan.

Share This: