KESÄLOMAILUA BALTIAA KIERRELLEN

PÄIVÄ KERRALLAAN. Tänä vuonna päätin pitää kesälomani kahdessa jaksossa, ensimmäisen kaksiviikkoisen kesä-heinäkuussa ja toisen elokuussa. Päätimme puolisoni kanssa lähteä sateista kesää pakoon, suuntana vain eteenpäin!

Tarkoituksena oli siis viettää loma, jossa kellokortti ei määrää, vaan liikutaan intuition mukaan. Ennalta päätettyä oli ainoastaan automatkan ensimmäinen etappi, laivalla Suomenlahden yli ja kohti Länsi-Virumaalla sijaitsevaa tunnelmallista Vihulan kartanoa.

Virossa, varsinkin Tallinnan ulkopuolella, on helppo ja mukava ajella. Maisemat vaihtuvat ja tiet ovat hyvässä kunnossa. Virossa on paljon muutakin nähtävää kuin Tallinnan vanhakaupunki turistikeitaineen.

Vihulan kartano (viroksi Vihula mõis) sijaitsee Vihulan kunnassa Viron Länsi-Virumaalla. Päärakennus rakennettiin aikaisemman tulipalossa tuhoutuneen tilalle 1892. Sivurakennuksista valtaosa on 1830-luvulta.

KUN SAAVUIMME kartanon pihaan, kävi välittömästi selväksi, että tämä paikka maisemineen tulisi rentouttamaan Helsingin vilinän pois mielestä.

Eläinrakas ihminen kun olen, suurimmaksi elämykseksi maaseudun rauhan ja kiireettömyyden keskellä nousivat kartanon mailla laiduntavat lampaat, vuohet ja hevonen.

Koko aikuisikäni olen kokenut kookkaat hevoset hieman pelottaviksi, mutta jopa omaksi yllätyksekseni uskalsin oitis silitellä tämän uljaan eläimen turpaa ilman pienintäkään jännitystä. Olin kuin hetkessä lapsuuteeni palannut hevoshullu.

Vihulan kartanossa yövyimme vain yhden yön, sillä seuraavaksi etapiksi olimme ennen nukkumaanmenoa valinneet Tarton. Vihulaan palaan vielä varmasti – ja pidemmäksi aikaa – nauttimaan luonnon äänistä, veden kohinasta ja kartanomiljöön ylellisyydestä.

Kartanoalue on laaja-alainen, ja suuri osa rakennuksista on kunnostettu ja käytössä. Alueen läpi virtaavaan Mustoja-jokeen (suomeksi Mustapuro) on tehty sympaattinen patolampi saarineen ja siltoineen.

AJOMATKA TARTTOON taittui mukavasti maisemia katsellen. Olimme varanneet yöpymispaikaksi tyylikkään huoneistohotellin aivan Tarton historiallisesta keskustasta, kivenheiton päässä yliopistolta.

Illalla kävimme syömässä ja kiertelimme kaupungilla ja puistoissa. Katselimme erilaisia muistomerkkejä, joita olikin suunnattoman paljon. Olimme Tartossakin vain yön yli, jonka jälkeen matkamme jatkui Latvian rajan yli aina Riikaan asti.

Kuvanveistäjä Ülo Õunan (1944-1988) pronssinen veistos ”Isa ja poeg” (Isä ja poika). Kuvanveistäjän lesken Inara Õunan kertoman mukaan se kuvaa Ülo Õunaa itseään ja lapsi on muotoiltu heidän poikansa Kristjanin mukaan, kun hän oli puolitoistavuotias.
Piikkisika täydentää kokonaisuuden.

JÄLKEENPÄIN AJATELLEN ajomatka Tartosta Riikaan kesti pitkään, sillä tiet Latvian rajan tuntumassa olivat melkoista perunapeltoa. Päivän olisi voinut viettää myös kaksoiskaupunki Valga-Valkassa ja jatkaa vasta seuraavana aamuna Riikaan.

Rajakaupungin nimi on Viron puolella Valga ja Latvian puolella Valka. Lisäksi tämä rajanylityspaikka toi mieleen aikasilmukan, niin suuri ero oli Viron ja Latvian infrastruktuureilla.

Todellakin, rajalla tien kunto vaihtui kuin veitsellä leikaten. Aivan kuin olisimme joutuneet monta vuosikymmentä taaksepäin aikaan, jolloin asfaltti oli juuri keksitty, mutta sen ylläpito oli vieras käsite.

Viimein pääsimme hotelliimme. Radisson Blu Ridzene oli sisustukseltaan ja palveluiltaan kuin Neuvosto-aikaan jämähtänyt parhaat päivänsä nähnyt loistohotelli. Ehkä pienoinen pettymys, mutta saimme sentään maksuttoman huoneluokan korotuksen.

Aivan hotellimme vieressä oli upea puisto lampineen ja suihkulähteineen. Mainio paikka istuutua samppanjabrunssille.

RIIKA OLI MIELEISENI kaupunki. Siinä oli sopivassa suhteessa uutta ja vanhaa keskustaa sekä vehreitä puistoja. Täällä päätimme viettää kaksi yötä.

Ensimmäisenä iltana kiertelimme puistoissa ja vanhassakaupungissa. Ehdimme poiketa myös paikallisessa sateenkaariväen yökerhossa, johon ilmeisesti turvallisuussyistä piti soittaa ovikelloa päästäkseen sisään.

Latviassa ei tasa-arvo ja vähemmistöjen suvaitseminen ole samalla tasolle kuin meillä Suomessa.

Toisen päivän aloitimme samppanjabrunssilla läheisessä puistossa, söimme hyvin ja kiertelimme katsomassa kaupungin tarjontaa.

Loppuillasta ennen nukkumaanmenoa valitsimme seuraavan kohteen, Viron Viljandin.

Piikkisian fanijoukot halusivat päästä yhteiskuvaan myös Riiassa.

MATKA JATKUI rantatietä kohti pohjoista. Matkalla takaisin Viroon pysähdyimme katsomaan rajan tuntumaan rakennetut valtavat alkoholimyymälät.

Olutlaatikoiden ja väkevien viinaksien hintataso oli hieman yli puolet verrattuna Tallinnan hintoihin. Vähääkään en ihmettele, miksi Virolaiset hakevat omat juomansa rajan takaa. Aivan kuten me suomalaisetkin.

Euroopan Unioniin liittymisen myötä vanhat raja-asemat kävivät tarpeettomiksi. Nyt ne on otettu uudestaan käyttöön – viinakauppoina.

Rajalta noin 120 kilometrin ajon jälkeen saavuimme Viljandiin. Pienen etsimisen jälkeen löysimme perille ison puutalon pihaan, josta olimme vuokranneet huoneiston.

Vasta remontoitu kaksikerroksinen asunto oli uskomattoman siisti ja viihtyisä. Kun kävimme ainoassa auki olevassa kaupassa ja kiersimme tutustumassa Viljandin katuihin, minulle tuli vahvasti tunne, että tämä kaupunki oli totaalisen kuollut.

Ehkä se johtui siitä, että oli juhannusaatto, mene ja tiedä.

Tuota yhtä Selver-supermarkettia lukuun ottamatta kaikki liikkeet, ravintolat ja kahvilat, ihan kaikki, olivat kiinni.

Matkalla näin jopa neljä ihmistä, joten mietin koko ajan, milloin kaiken hiljaisuuden keskellä pyörii risupallo tien yli.

Illalla puolisoni ideasta lähdimme vielä katsomaan, josko jostain löytyisi joku ihminen tai tapahtuma, olihan kuten sanottu, juhannusaatto.

Emme ehtineet kävellä kovinkaan pitkään, kun jostain kaukaisuudesta kuului musiikkia ja nenään kohosi savusaunan tuoksu. Äänen ja tuoksun johdattamina kävelimme noin kilometrin verran kohti Viljandi-järven rantaa katsomaan, tulisiko musiikki sieltä, ja sieltähän se tuli.

Viehättävä Viljandin kaupunki sijaitsee Etelä-Viron metsien keskellä. Puutaloarkkitehtuuristaan tunnettu Viljandi houkuttelee sekä luonnossa liikkujia että kulttuurin harrastajia.

KOKO PIENI KAUPUNKI oli kokoontunut hiekkarannalle viettämään keskikesän juhlaa. Lavalla esiintyi paikallinen bilebändi, ihmiset tanssivat, kokko paloi ja rantaravintola kestitsi janoista juhlakansaa.

Viljandin juhannus poikkesi totaalisesti suomalaisesta alkoholinhuuruisesta juhannusperinteestä. Täällä ihmiset vauvoista vaareihin nauttivat yhdessäolosta ja kesäyön lämmöstä. Tottahan oluttakin juotiin, paljon juotiinkin, mutta sammumispisteessä olevat humalaiset örveltäjät puuttuivat tyystin ja ainuttakaan tappelua ei ollut.

Se oli yksi ikimuistoisimmista juhannuksista koko 36-vuotisen elämäni aikana!

Unista katukuvaa piristävät suuret punaiset betonimansikat. Syyn tälle on antanut naivisti Paul Kondasen maalaus ”Mansikansyöjät”, jonka henkilöhahmoja Viljandin asukkaat muistuttavat – näennäisesti pikkuporvarillisen julkisivun alla on piilossa positiivisia yllätyksiä tarjoava sisältö.

JUHANNUSYÖN JÄLKEEN aamu valkeni aurinkoisena. Haikein mielin hyvästelimme tämän pikkukaupungin ja suuntasimme kohti Tallinnaa, jossa viettäisimme kaksi viimeistä yötä ennen paluuta Helsinkiin.

Nämä kaksi päivää kuluivat lähinnä kiertäen jo tutuissa paikoissa, koska Tallinna on tullut kahden viime vuoden aikana jo hyvin tutuksi.

Yhdeksi perinteeksi meille on jo muodostunut jokaisella Tallinnan-visiitillä käydä Hell Hunt -pubissa syömässä nakit pestokastikkeella hyvän oluen kera. Niihin en varmasti koskaan kyllästy. Lisäksi joka ikisellä kerralla käymme istumassa iltaa Koht-olutravintolassa.

Taas kerran lomamatka kului liian nopeasti, mutta toisaalta sitä tunnetta, kun pääsee takaisin omaan sänkyyn, ei voita mikään. Paitsi ehkä jälleen seuraava loma.

Tallinnassa tutussa olut- ja viinimyymälässä mielikuvitukseni pääsi valloilleen: Mitäpä jos kasvattaisin komeat viikset?

Share This: